III. The Economistin debatti taiteen rahoituksesta

← Takaisin artikkeliin ”Ei meillä ole varaa taiteeseen…”

The Economist -lehden verkkosivuilla julkaistiin huhtikuussa 2012 debatti taiteen julkisesta tuesta. Referoimme seuraavaksi tätä debattia, sillä se heijastaa kiinnostavalla tavalla myös Suomessa käytävää keskustelua taiteen tuesta ja sen perusteluista sekä laajemmin taiteen tehtävästä yhteiskunnassa. Vastakkain olivat British Art Councilin silloinen puheenjohtaja (nykyinen BBC Radio 3 -kanavan johtaja) Alan Davey ja Adam Smith -instituutin tutkija Pete Spence. Debatin moderaattorina toimi The Economistin kulttuuritoimituksen silloinen päällikkö Emily Bobrow.

Bobrow aloittaa kuvaamalla maailmanlaajuisen talouskriisin vaikutuksia taidekenttään ja taideinstituutioiden toimintaan. Yhteiskuntien perustoiminnot, kuten koulutus ja terveydenhoito ovat uhattuina, ja taiteen rahoituksesta ollaan valmiita säästämään ensimmäisenä. Bobrow kysyykin, miksi taidetta ylipäätänsä pitäisi tukea verovaroilla. Eivätkö markkinat pidä huolen siitä, että sikäli jos taidetta todella tarvitaan, sille löytyy ostajia ilman julkista tukeakin? Bobrow toteaa molempien keskustelijoiden pitävän taidetta tärkeänä osana hyvinvoivaa yhteiskuntaa, kysymys onkin vain siitä, miten sitä pitäisi rahoittaa.

Davey puolustaa taiteen julkista rahoitusta vetoamalla John Meynard Keynesin näkemyksiin tarpeesta tukea sellaistakin taidetta, jota markkinat eivät ole valmiita ostamaan. Taloustieteen näkökulmia ei ole hänestä järkevää ulottaa kaikille ihmiselämän osa-alueille. Jopa taloustiede tarvitsee toimiakseen näkymiä itsensä ulkopuolelle. Taiteen ”markkinavirhe” on Daveyn mukaan siinä, että sen markkinat eivät kannusta yleisön haastamiseen, mikä taas on taiteen ydintehtävä. Yleisö ei tiedä haluavansa taidetta, ellei heitä siihen kannusteta. Ilman julkista tukea taiteen ajattelua kehittävästä vaikutuksesta voisivat nauttia vain varakkaat, ja he voisivat myös yksin päättää mikä on arvokasta taidetta. Daveyn näkemyksen mukaan taiteen julkinen tuki on luonut edellytykset kulttuurin kehittymiselle ja kukoistukselle, mikä puolestaan tuottaa merkittävät tulot yhteiskunnalle. Kulttuurin tukeminen on siten taloudellisesti perusteltua. Taiteen tuen voi nähdä tutkimus- ja kehitysinvestointina. Art Councilin nauttima tuki on vain 0,05% (380MEUR puntaa) julkisista menoista. Ilman tätä tukea voisi vaarantua kulttuuriteollisuuden jopa 36 miljardin punnan vuosittain luoma lisäarvo.

Keynesiä lainaten Davey painottaa kuitenkin, että kulttuuria ei tule nähdä vain talouden näkökulmasta. Kulttuuri luo meille yhteisön ja kansakunnan. Kulttuuri luo hyvää elämää kansalaisille. On myös järkevää, että kulttuurin kehittämisestä vastaavat sen alan ammattilaiset. Tämä luo edellytykset hyville investoinneille, jotka aidosti mahdollistavat uutta ja kiinnostavaa taidetta.

Libertaariksi tunnustautuva Spence taas luottaa markkinoiden kykyyn erottaa hyvä taide huonosta. Julkiset instituutiot ja niiden virkahenkilöstön valinnat voivat vääristää taidekenttää ja luoda tehottomia organisaatioita. Instituutioiden valinnat eivät välttämättä edusta yleisön näkökulmia eivätkä tulevaisuuden trendejä. Julkisen tuen sijasta Spence nostaa esiin Kickstarterin kaltaisen ”yhteisörahoituksen” joka on jo noussut merkittäväksi tekijäksi taiteen kentällä. Markkinat tuottavat Spencen mukaan tarkan tiedon siitä, mille on kysyntää, ihmiset äänestävät lompakoillaan.

Spencen mukaan julkinen tuki vääristää taidemarkkinoita. Suoraa markkinainformaatiota ei välttämättä saada kun markkinoilla vaikuttaa markkinoiden lainalaisuuksia noudattamaton julkinen rahoitus. Julkista rahoitusta saadakseen taiteen on miellytettävä julkisia instituutioita, mikä heikentää taiteen vapautta. Julkinen tuki ei siis lisää taiteen vapautta, vaan tekee siitä riippuvaisen yhdestä tukijasta ja sen mieltymyksistä. Tähän tukijaan puolestaan vaikuttavat vahvasti kulloinkin vallitsevat poliittiset tendenssit. Spencen mielestä taiteilijoiden tulisikin valtion sijasta pyrkiä miellyttämään kuluttajia.

Spence myös korostaa, että taide on kukoistanut ilman julkista rahoitustakin. Ennen vuonna 1946 perustettua British Art Councilia tehtiin vuosisatojen ajan korkeatasoista taidetta pelkästään yksityisten rahoittajien tuella. Spencen mukaan Yhdysvalloissa yhteisörahoituksen (Kickstarter ym.) kautta tulee taiteelle jo enemmän tukea kuin valtion taidetoimikunnalta. Tämä luo Spencen mukaan edellytykset sille että taiteilijat tuottavat taidetta jota todella halutaan ja josta ollaan valmiita maksamaan.

Debatti kirvoitti The Economistin lukijoilta yhteensä 129 pääosin erittäin tasokasta kommenttia, joista poimimme seuraavassa muutaman esimerkin.

Nimimerkki Chateau dAzu kirjoittaa muun muassa:

Dear Madam,

Hallitusten ei tulisi tukea taidetta vain siitä syystä, että se on hyväksi taiteelle, vaan koska se on hyväksi koko yhteiskunnalle ja siis valtiolle ja hallituksille itselleen. Demokratiassa valtion tulee osoittaa että sen arvot eivät ole pelkästään hyödyntavoitteluun liittyviä, koska hyödyntavoittelun lisäksi ihmisille ovat tärkeitä myös muut kuin materiaaliset arvot. Taide tuo esiin mielikuvituksen merkitystä ja yhteiskunta ilman mielikuvitusta voi muodostua vaaralliseksi. Mielikuvituksen ja siten taiteen tukeminen on sivistyneen yhteiskunnan ydintehtäviä. Tämä pitää sisällään myös hallitusvallalle kriittisten taiteilijoiden tukemisen. Yhteiskunta ilman taidetta on barbariaa.

Nimimerkki Ichoran kirjoittaa puolestaan:

Dear Madam,

Ikävä kyllä Mr Davey ja Mr Spence eivät onnistu tuottamaan paljoakaan todistusaineistoa omista lähtökohdistaan.

 

Mr Davey tukeutuu liikaa J.M. Keynesin auktoriteettiin. Paljon vakuuttavampaa olisi arvioida mikä osuus menestyvistä taiteilijoista on saanut uransa aikana julkista tukea ja arvioida sitten mikä merkitys tuella on ollut yksilöllisellä ja yhteiskunnan tasolla.

 

Mr Spence pohjaa puolestaan liikaa markkinoiden kaakkitietävyyden myyttiin. Kyselytutkimukset, näyttelyiden ja tapahtumien osallistujamäärät kotimaassa ja ulkomailla, kaikkia näitä voidaan käyttää kertomaan mitä ihmiset todella haluavat. Voi olla mahdollista että yksityiset markkinat kertovat nämä asiat paremmin (huomioiden palautteena myös niiden jakaman rahoituksen), mutta tämä näkemys vaatisi tuekseen parempia argumentteja. Itse en ole siitä niin vakuuttunut.

 

Kun (taiteesta) saatava taloudellinen hyöty tapahtuu pitkällä aikavälillä, tai voi olla vaikeasti hahmotettavissa, markkinoilta voi olla hankalaa kerätä riittävää alkupääomaa taiteellisen yritystoiminnan pystyssä pitämiseksi. Kyllä taidetta oli olemassa myös ennen vuotta 1946, mutta ilman tarkempaa taiteellisen aktiivisuuden vertailua silloisen ja nykyisen tilanteen välillä, tämä näkemys ei kerro meille mitään. Kickstarter on ainoastaan osoittanut että se voi tukea jonkinlaista taidetta, ei sitä että julkisella tuella ei olisi yhteiskuntaa rikastuttavaa vaikutusta. Vaikuttaa siltä, että Mr Spence on tyytyväinen taiteellisesti köyhtyneeseenkin yhteiskuntaan, kunhan taiteen tukemiseen ei käytetä julkista rahoitusta.

Nimimerkki 1mjanus kirjoittaa:

Dear Madam,

Olen kotoisin alueelta jossa taidetta arvostetaan ja tuetaan vahvasti. Siksi minusta tuntuu että taide nykyisin ja menneisyydessä tarvitsee tukea, jotta sen potentiaali tulisi esille.

 

Todellinen kysymys on kuitenkin siinä onko valtio ihanteellinen taho tarjoamaan tätä tukea ja tämän taustalla voi kysyä heikkeneekö tuki ilman valtion vahvaa roolia.

 

En tunne tarpeeksi asian yksityiskohtia ja nojaankin panelistien näkemyksiin. Lähtökohtani on että en luota valtiovallan ”komiteapäätöksiin” kaikessa. Toivonkin Mr. Daveyn vakuuttavan minut ajattelemaan toisin tästä asiasta.

Kumman debatistin The Economistin lukijat sitten äänestivät voittajaksi? Taiteen julkisen tuen säilyttämistä puolusti lopulta 61% ja julkisten tukien lakkauttamista 39% äänestäneistä. Tulos oli selvä jopa konservatiiviseksi tulkitun ja yritysmaailman näkökulmaa painottavan lehden lukijakunnassa.