Mitä teen, kun teen taidetta

Antti Majava

Jos minulta olisi kysytty, notkuessani 15-vuotiaana mopon satulalla Joutsenon Repokiven kipsalla, mitä teen isona, ei taiteilijuus olisi varmastikaan tullut ensimmäisenä mieleen. Kavereiden kanssa haaveilimme yläasteella metsurikoulusta, jossa kuulemma pääsisi käyttelemään kunnon koneita ja asumaan asuntolassa poissa vanhempien valvovan silmän alta. Muutto äidin luokse Helsinkiin torppasi haaveet metsurinurasta. Tuskaisen taipaleen jälkeen sain keskiarvoni nousemaan lukiopaikan edellyttämälle tasolle.

Lukion kolmannella ajauduin tuntemattomasta syystä lukemaan Fjodor Dostojevskin tuotannon, ja se jäikin pääasialliseksi valmistautumiseksi ylioppilaskirjoituksiin. Tämä toi ainekirjoituksesta laudaturin muiden tietojen ja taitojen jäädessä heiveröisiksi. Lukion jälkeisenä etsikkoaikna seurasin kavereitani lukuisiin pääsykokeisiin, joukossa oli muun muassa kansantaloustiedettä, kansainvälistä poltiikkaa, poliittista ja yleistä historiaa ja maantiedettä. Jälkikäteen ajateltuna pääsykoekirjat olivatkin varmaan Dostojevskin jälkeen parasta, mitä maailman menosta kiinnostunut nuorimies saattoi eteensä saada.

Lukupää tai lukutottumukset eivät riittäneet valtiotieteilijän uraan, ja niinpä hetken Sesto-marketin kassalla työskenneltyäni kaivoin esiin ainoan valttikorttini, kirjoitustaidon, ja hain Oriveden opiston kirjoittajalinjalle. Siellä huomasin heti alkuun olevani omieni joukossa, ja opistoajasta muodostui huima sukellus kirjallisuuden teoriaan ja kirjailijaelämään. Parhaat opetukset sain Liinaharjapubissa maamme eturivin kirjailijoiden lisäksi paikallisten ammatti- ja taparikollisten tarinoita kuunnellen. Dostojevskin ja valtiotieteellisten yleisteosten päälle alkoi kasaantua todellisia ja rankkuudessaan kauniitakin kokemuksia Suomesta ja sen asujaimiston kohtaloista.

Kohtalokkuus syveni, kun lapsuuden kasvuympäristöni, Repokiven kipsan läheisyydessä sijainnut valtaisa Rauhan mielisairaalan lakkautettiin. Isäni työskenteli sairaalassa psykiatrina, ja niin hänestä kuin monista muistakin sairaalassa elämäntyötään tehneistä tuntui kuin koko maailma olisi tyhjentynyt lakkauttamisen myötä. Käydessäni Rauhassa joululomalla hiippailin tyhjillä osastoilla ja sairaalarakennuksia yhdistäneillä käytävillä. Yritin kirjoittaa kokemuksistani, mutta en pystynyt ilmaisemaan sanoin sitä traagista kolkkoa rappioromantiikkaa jota tyhjentynyt sairaala ilmensi. Niinpä palasin myöhemmin kameran kanssa paikalle, ja lopulta näistä kuvista syntyi ensimmäinen näyttelyni.

Kuvissa näkyy kuinka villiviini kasvoi sisään ennen niin vilkaan ja kyseenalaistamattoman sairaalainstituution osastojen ikkunoista, kuinka loppumattomat röykkiöt sairaalatarvikkeita ja hoitovälineitä ruostui kylmilleen jätetyissä tiloissa. Tajusin oudosti valmistautuneeni tähän näkymään kaikella aikaisemmalla toiminnallani ja tiesin siitä lähtien roolini taitelijana yhteiskunnan muutoksen ja sen synnyttämien maisemien kuvaajana. Hain kuvilla Kuvataideakatemiiaan ja pääsin toisella yrittämällä. Opiskeluaikana tein tutkimusretkiä ympäri Suomea ja Eurooppaa alasajatuille sementtitehtaille, vedellä täyttyneille kaivoksille, entisten työntekijöiden autioille asuinalueille. Lopulta pääsin todistamaan Elannon Sörnäisissä sijainneen Leipätehtaan ja koko vanhan Elannnon korttelin tyhjenemistä ja käyttötarkoituksen muutosta Taiteiden taloksi, johon Kuvataideakatemiakin asettui.


Harvoin tapaan ketään, jonka ajattelua en ollenkaan ymmärtäisi. Kaikilla on omat hyvät syynsä ajatella niinkuin ajattelevat.


Yhteiskunnallisen muutoksen rinnalla työskentelyni kytkeytyi voimalla esiin nousseisiin ekologisiin kysymyksiin. Näin taiteilijuuden itselleni sopivimmaksi tavaksi tarkastella ihmisen ja luonnon välisen suhteen problematiikkaa. Ekologisten kysymysten ytimessä on nähdäkseni sinänsä hyvää tarkoittavien ajatusten muuttuminen ympäristöä tuhoaviksi toiminnoiksi. Taide on ajattelun rinnalla käytäntöjä ja oikeastaan nimenomaan toiminnan nostamista tietoisuuden keskipisteeseen. Taiteilija kysyy itseltään jatkuvasti, miksi teen näin, pitäisikö minun tehdä toisin, olenko teoissani rehellinen itselleni ja ajatuksilleni ja onko minun oikeastaan syytä tehdä enää mitään? Jatkuvassa kyseenalaistavassa prosessissa teutarointi ei ole helppoa ja voi monen mielestä vaikuttaa epätehokkaalta. Lähemmin tarkasteltuna moni tehokkaalta vaikuttava työ tai toiminta voi kuitenkin usein olla kokonaisuuden kannalta turhaa tai jopa haitallista.

Taitelija harvoin ryhtyy ketään elämässään neuvomaan, vaan käy läpi kaikenlaisia ihmisenä olemisen vaihtoehtoja ja kertoo saamistaan kokemuksista ja näkemyksistä töissään. Teokseni ovatkin usein tiivistymä koettua elämää ja todellisuutta. Tottakai mukana on myös mielikuvitusta, jota tarvitaan myös todellisuuden hahmottamisessa. On onni, että olen saanut kokea ja kokeilla kaikenlaista ja tutustua lukemattomiin ihmisiin ja ajattelutapoihin. Harvoin tapaan ketään, jonka ajattelua en ollenkaan ymmärtäisi. Kaikilla on omat hyvät syynsä ajatella niinkuin ajattelevat. Yritän teoksillani kannustaa ihmisiä ajattelemaan omaa ympäristöään, elämäänsä ja tekojaan. Rakennettaessa parempaa yhteiskuntaa, on keskeistä ymmärtää juuri niitä yksilöllisiä ja kollektiivisia tekijöitä, jotka meitä häiritsevät. Tätä ymmärrystä ei saavuta sulkemalla silmänsä ongelmilta tai omaan ”hyvään” porukkaan eristäytymällä.

Taiteellisiksi metodeikseni muodostuivat valo- ja videokuvaus, paikka- ja tilannesidonnaiset teokset. Osallistuin myös erilaisiin teatteriprojekteihin ja jatkoin kirjoittamista. Taiteelliseen työhöni kuuluu myös yhdessä kollegoideni kanssa perustettu Mustarinda-seura, joka vaalii luonnon ja kulttuurin monimuotoisuutta Kainuun Hyrynsalmella toimivasta Mustarindan taide- ja luontotalosta käsin.

Vaikka taiteeni liittyy usein yhteiskunnallisiin aiheisiin, koen sen erilliseksi politiikasta tai kansalaisaktivismista. Taiteilijana tehtäväni ei ole ideologisten tavoitteiden ajaminen vaan pikemminkin ideologioiden tunnistaminen, niihin eläytyminen ja niiden taustalla vaikuttavan ihmisyyden ymmärtäminen. Vaikka kulutuskulttuuri on mielestäni tuhoisaa, ja pyrin henkilökohtaisessa elämässäni ekologisiin ratkaisuihin, taitelijana minua kiinnostaa tutkia, miksi kuluttaminen on niin hienoa ja miksi me jatkamme epäkestävää elämantapaamme kaikesta tiedosta huolimatta. Muistissani ovat vielä kaikki ne elämänvaiheet jolloin pärisyttelin jos minkälaisilla moottoreilla, kaikki se ilo ja huuma, mitä olen kuluttajana kokenut.


Taiteilija kysyy itseltään jatkuvasti, miksi teen näin, pitäisikö minun tehdä toisin, olenko teoissani rehellinen itselleni ja ajatuksilleni ja onko minun oikeastaan syytä tehdä enää mitään?


Minulle taiteilijuus luo mahdollisuuden syventyä siihen, millaisia me ihmiset todella olemme ja mitä täällä maailmassa oikein tapahtuu. Kaikki ei todellakaan ole sitä, miltä ensisilmäyksellä näyttää. Olen edelleen kiinnostunut tieteellisestä tutkimuksesta ja erityisesti kansantaloustieteestä, mutta uskon että oma panokseni yhteiseksi hyväksi tulee esiin parhaiten oppeja ja kokemuksia, tietoa ja elämää luovasti yhdistelemällä.

Taide on omalla tavallaan tutkimusta, filosofiaa ja hengellistä harjoitustakin. Taiteella on tuhansien vuosien traditio, joka erottaa sen ohimenevistä trendeistä ja hurmosliikkeistä. Juuri oman traditionsa takia taide voi joskus vaikuttaa epäajankohtaiselta, tylsältä tai yliteoreettiselta. Yksittäinen teos voi sitä ollakin jonain yksittäisenä hetkenä. Olen kuitenkin 37-vuotisen elämäni aikana saanut todistaa valtavaa muutosta kaikissa elämäämme vaikuttavissa rakenteissa ja niitä perustelevissa ajattelutavoissa. Koenkin että taiteen ei ole syytä toimia kulloistenkin trendien tai usein lyhytkestoiseksi osoittautuvien valtavirran ajattelutapojen aallonharjoilla. Muutoksen ymmärtäminen ja hallitseminen edellyttää taiteen kautta välittyvää kriittistä, syvää ja pitkäjänteistä näkökulmaa inhimilliseen elämään.

Antti Majava,
kuvataiteilija