16.

Taiteilijoiden tulotaso

R

Useimmat taiteilijamme elävät varsin vaatimattomasti, monet suoranaisessa köyhyydessä.

Taiteen tekeminen on nykyään lähinnä ammatillista toimintaa. Taiteilijat hankkivat omilla aloillaan nykyään useimmiten pitkä koulutuksen avulla ammatillisen taitonsa. Vaikka taiteellisen ammatin harjoittaminen ei vaadi tutkintoja, on taiteilijoiden koulutustaso pitkään ollut nousussa – Suomessa ammatillisen koulutuksen hankkineiden taiteilijoiden osuus on 2000-luvulla noussut 66 prosentista 77 prosenttiin. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että taiteilijoiden toimeentulo ei ole helppoa.

Kaisa Rensujeffin tutkimuksen mukaan Suomessa toimii nykyään noin 21 000 eri taiteenlajia edustavaa taiteilijaa. Vuonna 2010 taiteellinen työ oli kuitenkin tärkein tulolähde vain 39 prosentille taiteilijoista. Esimerkiksi kuvataiteilijoista, jotka nykyään sijaitsevat taiteilijakunnan tulohierarkian alapäässä, 63 prosentin verotettavat tulot olivat vuonna 2010 alle 20 000 euroa vuodessa. Rensujeffin mukaan ”palkansaajien tulotasoon verrattaessa, taiteilijoiden tulotaso ei yllä keskiasteen koulutustasoa edustavien tulotasoa korkeammalle, vaikka noin puolet taiteilijoista on suorittanut tutkinnon taideyliopistossa”. Taiteilijoiden tulotaso on koko 2000-luvun ajan heikentynyt kaikkiin palkansaajiin verrattuna – noin kymmenisen prosenttia.

Suomessa on kansainvälisesti tarkastellen suhteellisen hyvä ja kehittynyt apurahajärjestelmä, mutta senkään piiriin eivät kaikki taiteilijat pääse. Vuonna 2010 kaikista taiteilijoista oli apurahoitusta saaneiden osuus noin kolmannes.


Monella taiteenalalla taiteilija joutuu  tekemään ammatillista työtään ilmaiseksi tai lähes ilmaiseksi – toisinaan jopa maksamaan siitä, että saa tehdä työtään ja esittää sitä yleisölle.


Taiteella pääsee harvoin rikastumaan. Esimerkkinä nuoremman taiteilijakunnan tulotasosta vaikkapa Kuvataideakatemiasta valmistuneet: vuosina 2007–10 valmistuneiden taiteilijoiden vuositulon mediaani on hiukan päälle 10 000 euroa, kun esimerkiksi samalla aikavälillä valmistuneilla lääkäreillä tulot nousivat jo päälle 70 000 euron. Myös monien muiden alojen taiteilijoiden ansiotulot ovat saman Yle:n julkaiseman tilaston mukaan reilusti alle suomalaisen keskitason. Taidekentän muut ammattilaiset, kuten taidehistorioitsijat ja museohenkilökunta, ovat huomattavasti taiteilijoita paremmin palkattuja.

Vain hieman työmarkkinatukea suuremmat 10 000 euron vuositulot eivät mahdollista normaalia asumista, saati työhuonetta ja materiaalien hankkimista. Taiteilijan työn tekeminen näillä tuloilla vaatii sopeutumista äärimmäiseen niukkuuteen. Myös tavallista laajempien 240 opintopisteen yliopisto-opintojen aikana kertyneiden opintolainojen takaisinmaksu on hankalaa. Vuosiapurahaa saa alle 20% itsenäistä taiteellista työtä tekevistä taiteilijoista. Apuraha tarkoittaa noin 1600 euron kuukausiansioita, mikä sekään ei tarkoita luksuselämää, kun rahalla pitäisi elinkustannusten lisäksi kattaa esimerkiksi materiaalikulut, työhuoneen vuokra ja mahdolliset näyttelypaikan tai esitystilan vuokrat. Silti useimmat taiteilijat pitävät apurahakautta hienona mahdollisuutena, eikä pieneksi jääviä ansioita juuri murehdita.

Taiteilijoiden tulotaso on jäänyt jälkeen yleisestä tulotasonkehityksestä ja elinkustannusten noususta 2000-luvulla. Taiteen määrärahojen leikkaaminen siten, että taiteilijoiden elin- ja työskentelymahdollisuudet edelleen heikkenisivät, ei ole järkevää. Taiteilijakoulutuksen aloituspaikkoja on jo karsittu raskaalla kädellä ja siten alalla toimivien ammattilaisten työmahdollisuuksia ei tulisi heikentää. Kansainvälisesti katsottuna korkeatasoisen ja yksikkökustannuksiltaan varsin kalliin taiteilijakoulutuksen voi nähdä investointina, joka menee hukkaan, mikäli valmistumisen jälkeiselle taiteelliselle työlle ei löydy mahdollisuuksia. Kyse on myös sosiaalipoliittisesta kysymyksestä. Syrjäytynyt, työkykynsä menettänyt kalliin koulutuksen saanut taiteilija on yhteiskunnalle moninkertainen tappio.

Monella taiteenalalla taiteilija joutuu siis tekemään ammatillista työtään ilmaiseksi tai lähes ilmaiseksi – toisinaan jopa maksamaan siitä, että saa tehdä työtään ja esittää sitä yleisölle. Esimerkiksi taidemuseoiden näyttelykorvaukset ovat varsin vaatimattomia – taiteilijalle maksettavaa osuutta yleisölle maksullisten näyttelyiden budjeteissa ei välttämättä ole lainkaan.

Virallinen taidepolitiikkamme on 2000-luvulla ajanut taiteilijoita kohti yrittäjän ammatillista statusta, mihin monesta taiteilijasta ei yksinkertaisesti ole. Sitä paitsi taiteen siirtäminen markkinoiden varaan (”jos ei taiteesi myy, hanki joku toinen ammatti”) kaventaisi taidettamme, tuottaisi pääsääntöisesti riskitöntä sekä helposti myytävää ja pureskeltavaa kodinsisutusta ja viihdettä, mikä vähentäisi huomattavasti taiteen kehityksen mahdollisuuksia.

Virallisen taidepolitiikan doktriineissa taiteista on myös yritetty leipoa vientituotteita. Joillakin alueilla tämä tuottaa tulosta ja vientipolitiikan lisäksi aitoa kulttuurivaihtoakin, mutta taiteen mahdollisilla vientimarkkinoilla on silläkin riskinsä. Kansallisen kulttuurin kannalta ei voi olla terve ratkaisu, että kamarimusiikkiorkesterin tai taidenäyttelyn julkisella tuella avustettu matkaaminen Berliiniin saattaa olla paljon helpompaa kuin esiintyminen Pieksämäellä.