9.

Maailma ilman taidetta

R

Taide käyttää usein välineenään tarinankerronnalle ominaisia ajatusleikkejä. Kaikki me ihmiset teemme ainakin joskus tätä samaa. Voimme esimerkiksi yrittää kuvitella maailmaa ilman taidetta.

Istumme moottoroidulla säädöllä varustetun toimistopöydän ääressä upouudessa Alma-talossa Helsingin ydinkeskustassa. Ympärillä tehdään kuumeisesti, mutta hiljaisesti seuraavan päivän Iltalehteä, muissa kerroksissa muun muassa Kauppalehteä, IL-TV:tä, Etuovi.comia, Autotalli.comia. Kaikkialla on isoja ja pieniä näyttöjä, joissa pyörii kotimaan ja maailman uutisia sekä reaaliaikaista tietoa Alman eri medioiden ja yksittäisten juttujen lukija- ja katsojamääristä. Täällä tiedetään mitä tapahtuu ja mitä lukijat ja katsojat haluavat. Ja siihen täällä toden totta myös vastataan.

Olemme täällä tarkkailemassa, onko taiteella mitään tekemistä huippunykyaikaisen median hermokeskuksen kanssa. Alun hämmennyksen jälkeen ajatukset selkenevät. Vaikka taideteoksia on rakennuksessa esillä silmiinpistävän vähän, väittäisimme jopa, että koko taloa ja sen toimintoja ei olisi olemassa ilman taidetta.

Alma-talo sijaitsee vasta äskettäin Helsingin kartalle piirtyneen Alvar Aallon kadun varrella. Alvar Aalto oli suomalaisen rakennustaiteen tunnetuin edustaja, ja Aallolta periytyvät ratkaisut ja muotokieli näkyvät monin tavoin arkkitehtitoimisto JKMM:n piirtämässä Alma-talossa ja suunnittelutoimisto Gullstén-Inkisen suunnittelemassa sisustuksessa. Valtio tukee suomalaista rakennustaidetta, ja on mahdollista, että ilman tätä tukea ei suomalainen arkkitehtuuri olisi noussut maailmanmaineeseen, eivätkä Alma-talon työntekijätkään saisi nauttia tasokkaasta suunnittelusta.

Valtaosa talon neuvottelutiloista on nimetty suomalaisten taiteilijoiden ja kulttuurivaikuttajien mukaan. Aleksis Kivi -kabinetista avautuu urbaani näkymä junaradan yli Siltasaareen, Eino Leinosta viherpihalle. Maria Jotuni on antanut nimensä sisäkäytävän varressa sijaitsevalle äänentoisto- ja videolaitteistojen hallitsemalla tilalle, jossa ikkunan virkaa toimittaa kulloinkin videotykiltä heijastuva kuvajainen.


Teknologia, samoin kuin raha, ei taiteen näkökulmasta ole päämäärä sinänsä vaan väline hyvän elämän tavoittelemisessa.


Vaikka osa kabinettien kulttuuripersoonista tekikin uraansa ennen taiteen valtiontukijärjestelmän perustamista, ei heidänkään taiteensa olisi ollut mahdollista ilman kansalaisten ja taiteilijoiden itsensä vahvaa, usein sananmukaisesti selkänahasta revittyä, panosta. Kultakauden taiteilijoilla oli toki varakkaita mesenaatteja, mutta suuria rahasummia kaikkien tuntemien mestariteosten ja kansallisten taidelaitosten rahoittamiseen kerättiin myös kansalaiskeräyksillä. Suomessa olikin jo kauan ennen taidetoimikuntien perustamista laaja tahtotila taiteen tukemiseen. Tämä yhdessä monien muiden tekijöiden, erityisesti korkeatasoisen maksuttoman koulutuksen kanssa, mahdollisti nousumme kansakunnaksi kansakuntien joukkoon ja lopulta yhdeksi kulttuurin, sivistyksen, demokratian, tasa-arvon, hyvinvoinnin ja teknologian johtavaksi maaksi koko maailmassa.

Viidennessä kerroksessa vierekkäisistä Leevi Madetojan ja Oskar Merikannon kabineteista voi kurkistaa Kansalaistorin, Nykytaiteen museo Kiasman, Sanomatalon, Musiikkitalon, Finlandia-talon ja Eduskunnan suuntaan. Pienellä alueella on tiivistymä yhteiskuntamme keskeisiä toimintoja, joista taide on ilmiselvästi yksi. Mutta entäpä jos taidetta ei olisi, miltä näyttäisi Kansalaistorilla, sen ympäristön konttoreissa, tai muissa Suomen kaupungeissa, tehtailla, maatiloilla ja kodeissa.

Kansalaistorilla ei luonnollisestikaan olisi kuvanveistäjä Reijo Hukkasen veistosta Laulupuut, jonka näkyvimpänä hahmona valtava hauki – innoittajana Aaro Hellaakosken runo ’Hauen laulu’ – nousee korkeuksiin. Sisällä musiikkitalossa ei olisi kuvanveistäjä Kirsi Kaulasen haponkestävästä teräksestä toteutettua teosta Gaia. Ei olisi musiikkitaloa, eikä siellä soitettavaa musiikkia, ei orkestereita, ei soittajia. Ei olisi Kiasmaa ja sen teoksia. Kansalaistoria ympäröivät talot samoin kuin koko kaupunki palvelisivat vain teknisiä ja taloudellisia tarkoituksia ilman arkkitehtuurisia tyylejä tai käsitystä siitä, mikä on kaunista tai esteettisesti merkittävää. Baarissa ja ravintolassa ruokailtaisiin ja juotaisiin ilman kulinarismia, juomakulttuuria, musiikkia, ja sisustussuunnittelua. Finlandia-talo olisi käytännöllinen halli jossa puhuttaisiin pelkkää asiaa.

Tehtaissa valmistettaisiin vain tavaroita ja tarvikkeita, joilla olisi taiteesta riisuttu käytännöllinen muoto ja käyttötarkoitus. Kukaan ei olisi miettinyt millainen lusikka, auto tai tietokone miellyttäisi käyttäjää. Pääasia että lusikalla saa kauhottua puuron naamaan nopeasti ja tehokkaasti. Kukkamaljakoita ei ylipäätänsä olisi, koska kukaan ei olisi keksinyt, että kukkia olisi kiva pitää pöydällä tai että niissä ylipäätänsä olisi jotain miellyttävää. Olisikohan tavaroita olemassakaan, jos ajattelisimme pelkällä järjellä ilman tarpeita sosiaalisen vuorovaikutukseen, viihdyttymiseen, ilonpitoon, tarinoiden kertomiseen, olemattomien asioiden kuvitteluun, johonkin suurempaan meissä tai ulkopuolellamme. Ilman taidetta elämä voisi olla tehokasta, mutta olisiko elämä minkään arvoista?

Entäpä jos maajussi siirtyisi työpäivän jälkeen aina vaan uuden koneen puikkoihin ilman ajatusta peltomaiseman kauneudesta, oman työn merkityksestä, perheen, kylän, kotimaan ja ihmiskunnan palveluksessa? Entäpä jos kaikki olisi vain rahassa mitattavissa, ja elämämme tarkoituksena olisi rahan mahdollisimman tehokas ansainta? Mielenterveytemme ja yhteiskuntamme ei pysyisi kauaa pystyssä tällaisella ajatuskululla. Tai pikemminkin mitään siitä, minkä me nyt näemme elämämme sisältönä, tuskin olisi olemassa. Pyöräkin olisi saattanut jäädä keksimättä.

Lopetetaanpa filosofeeraus ja palataan Iltalehden hektiseen toimitukseen. Seuraavan päivän lehti rakentuu sivu kerrallaan edessämme olevalle seinälle. IL-TV:n studiota valmistellaan lätkäsuuruuden haastatteluun. Vaikka kaikki näyttävät tietävän paikkansa, päätoimittajan mukaan toimitus on käynyt muutaman vuoden sisällä läpi valtavan myllerryksen. Digitaalinen vallankumous, sisällön siirtyminen sähköisiin laitteisiin, on mullistanut lehdenteon. Upouuden toimitalon mukautumiskyky on venytetty äärimmilleen, kun lähes kaikki työtehtävät ovat muuttuneet nopeammin kuin kukaan osasi aavistaa.

Kolmesataa metriä tästä pisteestä länteen sijaitsevan Kiasman näyttelyissä digitaalisuuden ja tietoverkkojen vaikutukset ihmisen, siten myös Alma-median kohderyhmien, käyttäytymiseen ovat olleet teosten, näyttelyiden, esitysten ja projektien kestoaihe ainakin viidentoista vuoden ajan. Taiteen joskus parjatunkin postmodernismin merkittävänä ulottuvuutena on teknologisen kehityksen tuottaman entistä hajaantuneemman ja uudella tavalla rakentuvan identiteetin analyysi. Joskus ärsyttäviltä ja vaikeaselkoisilta tuntuvat nykykuvataiteen, tanssin, uuden teatterin ja nykymusiikin teokset ovat toisinaan olleet aikaansa edellä ennakoidessaan murrosta, johon Alma-talossakin on nyt sopeuduttava.

Tablettitietokoneiden, älypuhelinten ja etenkin niiden teknologisia mahdollisuuksia hyödyntävien sisältöjen suunnittelussa hyödynnetään usein taiteen kautta syntyneitä toimintatapoja ja ideoita. Teknologia, samoin kuin raha, ei taiteen näkökulmasta ole päämäärä sinänsä vaan väline hyvän elämän tavoittelemisessa. Tietoisena digitaalisen vallankumouksen eri puolista voi myös arvioida muutoksen mielekkyyttä. Kaikki se, mikä sovelluskehittäjän koneelta lähtee, ja mikä kuluttajille menee kaupaksi, ei ole arvokasta tai rakentavaa. Tarvitaan siis kritiikkiä. Ja tarvitaan vaihtoehtoja, jotka eivät pohjaa pelkästään markkinoiden tarpeeseen saada tavaraa kaupaksi.

Alma-median toimituksissa ja hallinnossa monitoroidaan satojen ihmisten voimin kehittyneimmillä mahdollisilla tietojärjestelmillä loppujen lopuksi yhtä ikiaikaista asiaa, ihmistä. Talouselämälle kovinta valuuttaa on tieto tai valistunut arvaus siitä, mihin maailma on menossa, mille on kysyntää. Monitoreissa vilisevät pörssikurssit, maailman tapahtumat, katsoja- ja lukijaluvut kuvaavat kaikki nykyhetkeä. Voidaksemme ennakoida tulevaa, tarvitaan ihmisaivoja, historian tajua, pitkien kulttuuristen traditioiden ymmärrystä. Ihminen on kompleksinen ja arvaamaton olento, joka ei välttämättä aina yksin asioita miettiessään ja päätöksiä tehdessään valitse itselleen ja muille parasta vaihtoehtoa. Tarvitaan keinoja jakaa elämää muiden kanssa, keskustella, pohdiskella ja tuoda esiin myös vaikeita ja vaikeasti hahmottuvia asioita.

Winston Churchillin väitetään tokaisseen toisen maailman sodan aikana, kun teattereita ja kulttuurilaitoksia Englannissa sotakulujen takia oltiin sulkemassa, että ”ei hemmetissä, mitä varten me sitten taistelisimme ellemme kulttuurimme puolesta?” Oli tämä sitten totta tai ei, ajatus on helppo omaksua. Mitä me oikeasti olisimme ilman kulttuurista identiteettiämme?