7.

”Taide on elitististä” vs. ”Taide kuuluu kaikille”

R

Taidetta voi käyttää ja sitä käytetäänkin elitistisiin tarkoituksiin, mutta tämän ei kannata antaa hämärtää taiteen syvempiä arvoja. Paras tapa vastustaa taiteen elitismiä on mahdollistaa sen demokraattinen saatavuus.

On totta, että taide on koko historiansa ajan ollut eliitin palveluksessa tavalla tai toisella, mutta sisäsyntyisesti näin ei tarvitse olla. Itse taiteessa sinällään ei ole mitään elitismiä vaativaa mekanismia, vaan kyse on ollut taiteen käytöstä sen jälkeen, kun taide erkaantui omaksi instituutiokseen viimeistään renessanssiajan Italiassa. Taide on ollut sekä kirkon että hovien vallan manifestaation väline. Hollannissa kuvataiteesta taiteesta alkoi 1600-luvulla tulla porvarillisten markkinoiden hyödyke, jota voi surutta – ja varmaan kannattaakin – verrata vaikkapa laatuhuonekaluihin. On arvioitu, että yksin Hollannissa tuotettiin 1600-luvulla 5–10 miljoonaa taideteosta, joista vain noin 1% on säilynyt jälkipolville.

Nykyaikainen markkinatalous on tuottanut eri taidemuodoille samankaltaisen kehityskulun. Nerokultin tilalle on syntynyt taloudellisesti hyödynnettäviä tähtikultteja, joihin on valjastettu populaarikulttuurin tavoin muun muassa taidemusiikin maailmantähtiä tai jopa eläviä kuvataiteilijoita, joiden teoksista maksetaan huutokaupoissa miljoonia. On kuitenkin muistettava, että vaikkapa New Yorkin Metropolitanissa taltioidaan erimuotoisia tallenteita, jotka ovat kaikkien saatavilla, ja että eliitin suosimien huipputaiteilijoiden töitä on tarjolla mielin määrin julkisissa taidemuseoissa ainakin kohtuullisella sisäänpääsymaksulla. Miltei kuka tahansa voi nauttia yhtälailla Karita Mattilan kuin Pablo Picassonkin taiteesta. Pääsylippu Ateneumin erikoisnäyttelyyn tai vähänkin vanhempi Karita Mattilan CD irtoaa muutaman oluen hinnalla.


Eväät taiteen ymmärtämiselle ja sen ymmärtämiselle, miksi taide ylipäänsä on tärkeää ihmiselämälle, annetaan koulussa – tai itse asiassa jo päivähoidossa.


Taide kuuluu kuitenkin aidosti kaikille – niin kuin demokraattisessa yhteiskunnassa on varmaankin syytä ajatella – vain silloin, kun tälle omistussuhteelle annetaan asianmukaiset edellytykset, olivat ne sitten taloudellisia tai koulutuksellisia.

Ajatus siitä, että ”taide kuuluu kaikille” on kuulunut jo pitkään ja poikkeuksetta kaikille – puolueille laidasta laitaan ja jopa Helsingin juhlaviikkojen taannoiselle mainoskampanjalle.

Suomessa taiteella on perinteisesti ollut merkittävä julkisen rahoituksen voimin toimiva perusta, mistä luonnollisesti seuraa, että taiteen on jo kuin määritelmällisesti kuuluttava kaikille. Jos me kerran kaikki siitä maksamme, on meidän kaikkien siitä saatava nauttiakin.

Mutta miten taide kuuluu kaikille? Osa taiteesta on mekaanisesti monistettavissa ja helposti sekä kohtuullisen edullisesti jaeltavissa. Yksi tae taiteen demokraattisuudesta on yleisradiotoiminta, ja toinen kivijalka Suomessa on aina ollut julkinen kirjastolaitos. Lisäksi monilla taiteenaloilla on valtiollisia ja kunnallisia instituutioita, joiden tehtävä on ylläpitää laajojen kansalaispiirien kiinnostusta taiteeseen ja edesauttaa heidän pääsyään taiteen luokse. Näiden laitosten toiminnan varmistaminen ja myös sellainen tukeminen, että esimerkiksi pääsylippujen hinnat pysyvät edullisella tasolla, on sivistysvaltiona toimimisen edellytys. Samalla ei saa kuitenkaan unohtaa sitä, että orastava taide tapahtuu usein muualla kuin instituutioiden suojissa, ja taiteen elinvoiman varmistamiseksi on syytä tukea myös niitä tahoja, joiden myötä taiteen voimakkaampi uudistuminen on mahdollista. Tämä sisältää riskinottoa, joka ei aina tuota toivottua tulosta – mutta näinhän toimitaan yritysmaailmassakin. Ilman riskejä ei mitään uudistumista tapahdu.

Taiteen esteettömyydelle on kuitenkin monia muitakin kuin taloudellisia edellytyksiä, joista tärkein on epäilemättä koulutus. Eväät taiteen ymmärtämiselle ja sen ymmärtämiselle, miksi taide ylipäänsä on tärkeää ihmiselämälle, annetaan koulussa – tai itse asiassa jo päivähoidossa.

Luomamme demokraattinen koulutusjärjestelmä tarjoaa eri yhteiskuntaluokista tuleville lapsille tasavertaisen mahdollisuuden päästä kiinni kulttuuriseen pääomaan – riippumatta siitä, harrastetaanko lasten perheissä kulttuuria. Kulttuurisen pääoman merkitys elämässä menestymiselle on kiistaton ja koko ajan lisääntyvä. Tästä syystä koulujen taideaineita on syytä pitää muunakin kuin ”jonain kivana”. Silkan harrastuksen sijaan ne antavat lapselle ja nuorelle valmiuksia menestyä symbolisen kanssakäymisen – ja myös vallankäytön – lisääntyvässä ja usein myös varsin hierarkkisessa viidakossa. Eurooppalaisessa sivistysvaltiossa kulttuurisesti ja taiteellisesti sivistymättömänä eläminen on todellisuudessa elämää vaikean vamman kanssa. Ennakoiva hoito on kuitenkin kohtuullisen helppoa – ja epäilemättä myös monin tavoin kannattavaa.