6.

”Ei meillä ole varaa taiteeseen…”

R

Loppujen lopuksi hyvin harva on sitä mieltä, etteikö taiteella olisi ainakin jonkinlainen oma arvonsa osana inhimillistä elämää. Taiteen asemasta käydyt keskustelut liittyvätkin lähes poikkeuksetta siihen, kuinka paljon ja mistä lähteistä taidetta tulisi rahoittaa. Vaikka taiteen olemassaolon perustelut eivät ole ensisijaisesti taloudellisia, voi asiaa käsitellä myös tästä näkökulmasta.

Taide on merkittävä osa hyvinvointiyhteiskuntaa, ja siten taiteesta käytävä keskustelu kytkeytyy monella tavalla osaksi hyvinvointivaltion tulevaisuutta. Taide tarjoaa myös hyvän esimerkin meille kaikille tärkeästä toiminnasta, jota ei pystytä pitämään yllä pelkästään kysynnän ja tarjonnan mukaan toimivien markkinoiden varassa.

Kuten seuraavassa pyrimme osoittamaan, ajatus siitä että taiteeseen ei ole varaa, kätkee sisälleen logiikan, jonka mukaan muihinkaan ihmisten toisilleen tuottamiin hyvinvointia lisääviin ja ylläpitäviin palveluihin ei ole varaa. Siten taiteesta säästämällä ei välttämättä mahdollisteta muiden tärkeämmäksi katsottujen palveluiden tuottamista, vaan hyväksytään yleinen julkisten palveluiden heikkeneminen.

Professori William J. Baumol on jäänyt taloustieteen historiaan julkisen ja yksityisen sektorin tuottavuuskehityksen eroja kuvaavalla käsitteellä Baumolin tauti. Alun perin 1960-luvulla syntynyt termi on aktiivisessa käytössä tänäkin päivänä keskusteltaessa julkisten palveluiden ylläpidon aiheuttamasta verotaakasta ja tarpeesta julkisen sektorin, myös taiteen tuen, leikkaamiseen ja toiminnan tehostamiseen.


Taiteen tuki ei ole Suomessa kasvanut bruttokansantuotteen ja verotulojen kasvua vastaavalla tavalla.


Ajatuksen taustan muodostaa yksityisen sektorin tuotannon ja muun muassa teknologiateollisuuden piirissä tapahtunut valtaisa tuottavuuden kasvu. Yhdellä tuotantoon satsatulla panoksella saadaan nykyään teollisuudessa monikertainen hyöty aikaisempaan verrattuna. Tämänhän pitäisi olla ilouutinen kaikille. Tehostunut tuotanto luo vaurautta ja mahdollistaa mukavammat olot vähemmällä työllä. Valitettavasti homma ei kuitenkaan mene ihan näin.

Ihmisten toisilleen tuottamien palveluiden tuottavuutta on paljon vaikeampaa tehostaa kuin teollista tuotantoa. Kun tapaat lääkärin, saat opetusta tai käyt hierojalla, kuluu sinun palvelemiseesi aikaa ja siihen vaaditaan myös tiloja. Terveydenhuoltoa tehostamalla ja muun muassa etäneuvotteluyhteyksiä kehittämällä lääkärin yhtä potilasta kohti käyttämä aika saadaan lyhenemään ja terveydenhoidon tehokkuus kasvamaan. Samoin opetuksessa ryhmäkokoja voidaan kasvattaa, etäyhteyksiä parantaa ja opetusta siirtää teknologisille sovelluksille. Hieroja voidaan korvata hierovalla koneella, joita saa marketista jo yhden hierontakerran hinnalla. Tehostamisen mielekkyydessä on kuitenkin rajansa. Ihmiset tarvitsevat toisiltaan palveluksia ja läheisyyttä. Raha, tavaratuotanto ja kuluttaminen ovat vain elämämme osa, ei sen päämäärä. Tehostamisen pitäisi palvella elämänlaatumme kohoamista, ei suinkaan sen heikkenemistä.

Baumolin taudin varsinainen oireenkuva on se, että julkisen sektorin palveluiden työntekijöiden palkkoja täytyy nostaa samaa tahtia tavaratuotannon työntekijöiden palkkojen kanssa, vaikka palveluiden tuottavuus ei nouse samaa tahtia. Muuten julkisten palveluiden puolella ei kukaan haluaisi olla töissä. Palkkojen nousu lisää julkisia menoja ja siten verotaakkaa. Tämä taas on ongelma, jos yhteiskunnan kaikkia toimintoja halutaan tehostaa saman logiikan mukaisesti.

Laskemme varallisuuttamme teknisin termein, moneenko tai millaisilla ominaisuuksilla varustettuun asuntoon, autoon, televisioon tai taideteokseen meillä on varaa. Toteamme että saamme – teknologisen tehostumisen ansiosta – samalla rahalla neljä kertaa isomman television tai sata kertaa tehokkaamman tietokoneen kuin kymmenen vuotta sitten, mutta taiteilijan teos maksaa edelleen sen saman kuin kymmenen vuotta sitten. Valitettavan suuri osa hankkimastamme tavarasta on hyödytöntä niiden tullessa lyhyen elinkaarensa päähän. Televisio ei ehkä olutkaan kalliimpi neljäkymmentä vuotta sitten, jos ostohinnan jakaa niille kahdellekymmenelle vuodelle jonka televisio kesti. Nyt halpa televisio on ostettava joka neljäs vuosi, joko siksi että vanha hajoaa, lähetysformaatit muuttuvat tai siksi että uudessa on niin paljon paremmat ominaisuudet. Televisio samoin kuin monet muut laitteet ovat käyttöliittymiä, joita on jatkuvasti päivitettävä ja vaihdettava. Tämä syö rahaa ja aikaa sekä pilaa ympäristöä. Ehkä taideteos tai tukku teatterilippuja on kokonaisuuden kannalta sittenkin parempi sijoitus.

Miksi taiteilija ei tehosta työtään ja pidä teostensa hintoja kilpailukykyisenä muuhun tavaratuotantoon nähden? Ja mitä yhteiskunnan tulisi tehdä tilanteessa jossa yleisö ei ole valmis maksamaan taiteesta taiteilijan pyytämää hintaa? Baumolin tauti määriteltiin ensimmäisen kerran Baumolin ja William G. Bowenin toteuttamassa tutkimuksessa, jonka teemana oli esittävän taiteen tila Yhdysvalloissa 1960-luvulla. Tutkimuksen tehtävänä oli selvittää miksi teatterin, tanssin ja musiikin alojen taiteilijat sekä taideorganisaatiot olivat jatkuvissa taloudellisissa vaikeuksissa ja miettiä keinoja tilanteen parantamiseksi. Tämän tutkimuksen johtopäätökset ovat edelleen ajankohtaisia ja kuvaavat hyvin eri taidealojen tilannetta nyky-Suomessa.

Tutkimuksessa todetaan, että keskeinen syy taloudellisen ahdinkoon on edellä kuvailtu tuottavuuden nopea kasvu muualla yhteiskunnassa, mikä johtaa taidepalveluiden suhteelliseen kallistumiseen ja yleisön vähenemiseen. Yleinen elintason ja kulutusmahdollisuuksien nousu tuntuikin paradoksaalisesti johtavan siihen, ettei taiteeseen enää ollut varaa. Muiden alojen tuottavuuden kasvu ei ollut mahdollista taiteessa, jossa näytelmän kesto, tanssijoiden määrä tanssiesityksessä, sinfonian esittämiseen vaaditut tilat tai taidemaalarin sivellintyöskentelyyn kuluttama aika pysyi samana eikä ollut korvattavissa koneilla. Koska taiteella koettiin ja koetaan edelleen olevan tärkeä merkitys ihmiskunnalle, ehdotettiin raportissa, että valtion tulisi tukea taidetta tuottavammilta aloilta saatavilla verotuloilla. Tuottavuuden kasvu ylipäätänsä nähtiin tutkimuksessa suhteellisena käsitteenä, joka tulisi ymmärtää osana laajempaa kokonaisuutta. Yhteiskunta, jossa vain tuottavuuden kasvu koetaan merkittäväksi, ei ole välttämättä mielekäs. Hyvään elämään tarvitaan niitäkin palveluita, joiden tuottavuutta ei voida jatkuvasti kasvattaa. Nämä johtopäätökset olisi tarpeen muistaa myös nykypäivän Suomessa.

Taiteen tuki ei ole Suomessa kasvanut bruttokansantuotteen ja verotulojen kasvua vastaavalla tavalla. Taiteen suosio ei kuitenkaan ole laskenut, vaan teattereiden, taidemuseoiden ja konserttisalien kävijämäärät ovat pikemminkin kasvaneet. Samalla kuitenkin lippujen hinnat ja muun taiteen yleisölle koituvat kustannukset on haluttu pitää siedettävällä tasolla. Tämä on ajanut taiteilijakunnan ahtaalle, aivan kuten Baumolin kuvaamassa 1960-luvun Yhdysvalloissa. Meillä on edelleen varaa taiteeseen, mutta taiteentekijällä ei välttämättä ole varaa työntekoon ja elämiseen.

Taiteen ja talouden välisestä suhteesta löytyy lisänäkökulmia tekstin liitteistä, Tapaus Keynes, Taide mahdollistaa innovaatioita ja The Economistin debatti taiteen rahoituksesta.