4.

”Enhän minä taiteesta mitään ymmärrä, mutta…”

R

Taiteen vapaus kuuluu myös sen yleisölle. Kaikki ymmärtävät ja voivat ymmärtää taidetta – kukin tavallaan ja aivan samalla tavalla kuin vaikkapa sähköelektroniikkaa tai gastronomiaa, jotka nekin ovat monelle ns. hepreaa. Kaikilla aloilla kokemukset, lisätieto ja sitä kautta karttuva asiantuntemus lisäävät ymmärrystä. Näin taiteessakin.

Taiteen kentällä toimivat ihmiset kuulevat varmaan viikoittain lauseen, joka alkaa: ”Enhän minä taiteesta mitään ymmärrä, mutta…” Sitten seuraa mielipide, joka kertoo nimenomaan puhujansa tavasta ymmärtää taidetta.

Taiteen vaikeaselkoisuudella on oma historiansa, mutta se ei ole kovin pitkä. Espanjalainen filosofi José Ortega y Gasset totesi 1920-luvulla, että taiteella on yksi keskeinen sosiologinen ulottuvuus: Taide jakaa ihmiset kahtia – niihin jotka ymmärtävät ja niihin jotka eivät ymmärrä. Ortega y Gasset ei toki tarkoittanut sitä, että tämä jako olisi taiteen tehtävä vaan että empiirisesti tarkasteltuna näin yksinkertaisesti on käynyt. Jälkikäteen tarkastellen voisi todeta, että ”näin taidetta on sosiaalisesti käytetty”. Tämä liittyy siihen, että taidetta on pitkään käytetty makuarvostelmien pohjana, mihin liittyy usein yhteiskunnan hierarkkisuus. Hieman kärjistäen voisi todeta, että kun taide ”vajoaa” kansankin ymmärrettäväksi ja rakastettavaksi, ei se kelpaa enää eliitille, koska sen avulla ei voi enää tehdä sosiaalisia eroja. Eliitti on jo menossa jossain aivan muualla – sellaisella alueella, jota rahvas ei vielä ikään kuin ymmärrä.


[…] itse asiassa nykytaiteessa juuri arki ja ns. tavallisten ihmisten elämä on noussut koko ajan tärkeämpään asemaan.


Ortega y Gassetin havaitsema ilmiö liittyy epäilemättä modernin taiteen syntyyn osapuilleen 1800-luvun puolivälissä ja ajatukseen avantgardesta, taiteen ”etujoukoista”, jotka kurkottavat toistaiseksi tuntemattomille alueille. Taiteilijoista on toisinaan ajateltu, että he näkevät jotain, mitä me tavalliset ihmiset emme vielä näe. Tällaista ajattelua tukee ajatus taiteen innovatiivisesta luonteesta, uuden keksimisestä. Hyvä taiteilija olisi tämän mukaan sellainen taiteilija, joka keksii jotain, mitä kukaan muu ei vielä ole keksinyt. Taideteoreettisessa keskustelussa ajatus avantgardesta ja uuden keksimisen mahdollisuudesta on kuitenkin 1970-luvulta lähtien jo moneen kertaan heitetty romukoppaan (”kaikki on jo tehty”), mutta arkisessa ajattelussa nämä ajatukset ovat edelleen taideyleisön ja myös joidenkin taiteilijoiden suosiossa. Tästä noin sadan vuoden pituisesta kaudesta ja sen jälkivaikutuksista syntyy tietenkin ajatuksellista kitkaa.

Taiteen ymmärtämisessä kyse on lähinnä asenteista ja asennekasvatuksesta. Pohja ymmärrykselle luodaan jo varhaiskasvatuksessa. Taiteessa ei todellisuudessa ole mitään kovin mystistä, ja sitä on helppo lähestyä myös tavallisen arkiajattelun avulla – itse asiassa nykytaiteessa juuri arki ja ns. tavallisten ihmisten elämä on noussut koko ajan tärkeämpään asemaan.

Yksi ymmärryksen esteistä on epäilemättä taiteen historiallisesti kehittynyt status: museoiden ja muiden taidelaitosten kautta siitä on tullut ”hienompaa” kuin se on. Laajempi harrastus on paras tae yleisön jopa instituutiokriittiselle asenteelle. Esimerkiksi Italiassa rahvaskin harrastaa oopperaa ja osaa myös reagoida asiantuntevasti. Suomessa yhtäkään oopperaesitystä on vaikea lopettaa ilman säännöllisesti toistuvia ja usein lattean kohteliaita lavalle taputuksia, Italiassa yleisö saattaa buuata tai viskoa lavalle jopa tomaatteja nähdessään ja kuullessaan jotain mielestään ala-arvoista.