3.

Taide on itseisarvo

R

Puolueiden taidepoliittisilla ohjelmilla on usein taipumus jäädä ympäripyöreiksi fraaseiksi, joilla tuodaan yleisellä tasolla esiin lähinnä taiteen arvo ja sen kuuluminen kaikille. Näin on ehkä hyväkin olla, sillä liian tarkalla tehtävänannolla on ollut taipumus näivettää taiteen kehittymistä. Taidepolitiikan tärkein tehtävä saattaa olla taiteen itseisarvon tunnistaminen ja tunnustaminen.

Taidepolitiikka jää usein vähempiarvoiseen asemaan kuin esimerkiksi talouteen, koulutukseen tai sosiaali- ja terveydenhoitoon liittyvien yhteisten asioiden hoito. Julkisin varoin tuettu taide on kuitenkin osa näitä kaikkia. Taide on silti myös paljon enemmän kuin vain välinearvoa sisältävä keino muille yhteiskunnallisille päämäärille. On siis ehkä syytä tunnustaa, että taide sinällään on itseisarvo – vaikka se saisikin erilaisia ilmenemismuotoja, vaikka siihen suhtauduttaisiinkin erilaisten välinearvojen kautta ja myös erilaisin makuarvostelmin.

Taide on yksi niistä asioista, jotka tekevät ihmisestä ihmisen ja historiansa myötä sivistysvaltiosta sivistysvaltion. On mahdotonta kuvitella inhimillistä kulttuuria ilman taidetta. Ihmisen historiaa tarkastellessa voi toki huomata, että instituutiona taide on historiallisen kehityksen tulos. Inhimillinen luova toiminta on kanavoitunut eri tavoin: jossain on suullinen runous ollut se varsinainen fokus, jossain käsityöhön liittyvä koristelu, jossain tanssi ja musiikki. Vaikka esimerkit ovat moninaisia – vaikkapa balilainen varjoteatteri, islamilainen ornamentiikka, kalevalainen runomitta tai italialainen ooppera – niitä kaikkia yhdistää se, että niitä on ja että niitä on loputtomasti ja että ne ovat erilaisia. Historia ei tunne maailmassa yhtään kulttuuria, jossa luovaa toimintaa ei olisi kanavoitu johonkin tiettyyn, osin vakiintuneeseen ilmaisumuotoon.

Kaikki luovan toiminnan muodot ovat saaneet historiansa myötä – yhteiskunnan erikoistuessa – omia institutionaalisia muotojaan. On syntynyt taidemuseoita, kamarimusiikkifestivaaleja, oopperataloja, julkisia veistoksia, teattereita. Taiteen ja yhteiskunnan toisiinsa kietoutuminen on monimutkainen prosessi. Taiteen instituutiota käytetään monin tavoin, eri näkökulmista riippuen: taide mahdollistaa monenlaista taloudellista toimintaa, taide vahvistaa ihmisen hyvinvointia, taide voi olla kansakunnan, tietyn ryhmän, alakulttuurin tai vähemmistön identiteetin rakennusainetta jne. Kaikki tämä on kuitenkin mahdollista vain, jos taiteelle suodaan sen itseisarvoinen luonne. Ylhäältä johdettu ja pelkkä välinearvoista koostuva taide on aina kangistunut kaavoihinsa ja kuollut. Tästä meillä on lukuisia esimerkkejä: alkaen Neuvostoliiton sosialistisesta realismista tai natsi-Saksan arjalaista rotua palvovasta symboliikasta.


Talvivaaran kaivosta on tuskin kukaan pitänyt esteettisesti motivoituneena projektina, mutta kaivoksen lopputuotetta nikkeliä taas käytetään pääosin autoteollisuudessa ja rakennustaiteessa, joissa esteettiset arvot ovat oleellisia.


Vaikka instituutiot olisivatkin kohtuullisen pysyviä, on taide aina muutoksen tilassa. Vain aika karsii siitä kestävän ytimen ja vain aika kykenee osoittamaan – ja osin myös korjaamaan – mahdolliset virhearvioinnit.

Taiteelle ei ole keksitty reseptiä, jolla sen tulevaisuus, menestys tai hyöty ihmiskunnalle olisi taattu. Jopa lehmien lypsävyyttä on tutkittu erilaisten musiikin lajien avulla, mutta ihmiselämän perusluonteeseen tämä ei taida sopia. Oikeaa tapaa tehdä taidetta ei ole. Taide ja sen tukeminen edellyttävät riskinottokykyä, jotta me voisimme kurkottaa vielä tuntemattomille ihmissielun alueille etsiessämme hyvää elämää. Tämä ei onnistu ennalta määrätyillä keinoilla.

Etiikassa itseisarvo on arvo, jota ei tarvitse perustella muilla arvoilla. Monet ihmiset pitävät taidetta – sekä sen tekemistä että sen vastaanottamista – tällaisena asiana. Taide olisi siis arvo itsessään, ja sitä kannattaisi tavoitella pelkästään sen itsensä takia. Taidemaailmassa samasta asiasta on 1800-luvulta käytetty toisinaan ilmaisua ”taide taiteen vuoksi” (ransk. l’art pour l’art). Tällä on haluttu korostaa sitä, ettei taiteelle tule asettaa poliittisia, kasvatuksellisia yms. päämääriä, mutta samalla sillä on perusteltu taiteen pysymistä erossa normaalista porvarillisesta elämästä, mikä on usein yhdistetty taiteen omalakiseen boheemilaatuun. Tämän takia taiteen itseisarvoisuuden korostaminen on toisinaan johtanut siihen, että taide on koettu turhana ja jopa tyhjänpäiväisenä.

Tiukasti määriteltynä aika moni asia elämässämme voi olla turhaa. Taloudellisesti ja teknologisesti painottuneessa yhteiskunnassa saattaa unohtua, että monet käytännöllisesti perustellut toimet loppujenlopuksi palvelevat estetiikkaa. Talvivaaran kaivosta on tuskin kukaan pitänyt esteettisesti motivoituneena projektina, mutta kaivoksen lopputuotetta nikkeliä taas käytetään pääosin autoteollisuudessa ja rakennustaiteessa, joissa esteettiset arvot ovat oleellisia. Kittilän Suurkuusikon kultakaivoksesta puhutaan yleensä vain työllisyyden ja tulojen lähteenä, vaikka sieltä louhittava kullalla on vain hyvin vähäinen käytännöllinen arvo.

Koko kulutusyhteiskunta rakentuu pitkälti esteettisen mielihyvän tavoitteluun. Jos elämässä olisi kyse vain käytännöllisistä askareista, olisi maailmamme hyvin toisen näköinen niin hyvässä kuin pahassa. Taide pohtii esteettisten arvojen muotoutumista ja ehdottaa uusia esteettisiä ihanteita. Talouden toimijoita luulisi kiinnostavan se, millaisilla autoilla haluamme ajaa 20 vuoden päästä, vai koetaanko yksityisautoilu silloin jo ajanhukaksi.

Valistuskampanjoiden rinnalla autoilun kohtalo on pitkälti kiinni siitä, minkä koemme tyylikkääksi, millaisen kokemuksen haluamme tai tarvitsemme aamulla kodin ja työpaikan välissä. Monille hetki yksin autossa radioita tai musiikkia kuunnellen on tärkeä, mutta tarvitaanko siihen lopulta autoa? Autoon voi syystäkin suhtautua eräänlaisena katsomona, jossa nautitaan autoilun tuottamasta mielihyvästä ja nautitaan audiovisuaalisia elämyksiä.

Taloudellisesta ja työllisyysnäkökulmasta kaivosten, autoilun ja kulttuuriteollisuuden välinen ero onkin epäoleellinen. Molempiin voidaan suhtautua samoin perustein hyödyttöminä tai hyödyllisinä. Tulevaisuuden kannalta on oleellista, että elämänkäytäntöjämme ja niiden perimmäisiä motivaatiotekijöitä tutkitaan muustakin kuin välittömän hyödyntavoittelun näkökulmasta.

Taiteen turhuutta ja sen turhuuden hyödyllisyyttä voi tarkastella myös jopa peilaten taidetta uskonnollisuuteen. Moni estetiikan tutkija onkin lähestynyt taidetta hieman samalla tavoin kuin pyhää. Uskontotieteilijä Veikko Anttosen sanoin pyhä on ”ihmisen vuosituhantisiin perinteisiin perustuva tapa merkitä eri asiat ja paikat muusta erilleen ja antaa niille erityisasema kulttuurisidonnaisessa ajattelussa ja käyttäytymisessä”. Näin on käynyt taiteellekin, vaikka kyse on pikemminkin sadoista kuin tuhansista vuosista. Taiteeksi erottaminen ilmaisee suhteen siihen, millä koetaan olevan erityistä henkistä arvoa.

Ongelmalliseksi taiteen itseisarvoisuuden tekee se, että taiteella on ollut ja on empiirisesti tarkastellen monenlaisia välinearvoja. Taidetta voi käyttää vallan manifestoimiseen, taiteen voi valjastaa yhtälailla vallankumouksen kuin nationalisminkin palvelukseen, taidetta voi käyttää koulutukseen, taiteen terveyttä edistävästä vaikutuksesta on jo runsaasti tieteellisesti kestäviä tutkimustuloksia ja taide tuottaa myös taloudellista lisäarvoa: sitä on jo pitkään käytetty taloudellisen spekulaation välineenä.

Kaikki nämä välinearvot on syytä tunnistaa mutta samalla myös tunnistaa eroja erilaisten käyttötarkoituksien välillä. Historiamme on täynnä keksintöjä, joita on käytetty niin hyvään kuin pahaankin. Pahin este näiden kytkösten ymmärtämiselle on henkinen laiskuus. Vaikka taiteen itseisarvo olisikin tärkeä asia, ei se tarkoita taiteen rauhoittamista vain sen asiantuntijoille. Omaa ymmärrystään taiteeseen liittyvistä asioista voi aina kehittää.