2.

”Taiteen tehtävä on”

R

Taiteelle on vuosisatojen kuluessa annettu tai yritetty antaa erilaisia tehtäviä – sekä vallankäyttäjien että taiteen vastaanottajien toimesta. Taide on aina valjastettu monenlaisten asioiden palvelukseen. Taiteen tehtävästä on ehkä turha yrittääkään päästä yhteisymmärrykseen, mutta monia näistä tehtävistä voi kuitenkin tarkastella empiirisen aineiston perusteella ja miettiä kunkin käyttömahdollisuuden mielekkyyttä. Empiiristä taustaa vasten on kiistatonta, että taidetta on käytetty yhtälailla arjesta irtautumiseen kuin arkeen vaikuttamiseenkin. Ja että taidetta on käytetty jonkin syvemmän totuuden etsimiseen. Ja että taidetta on käytetty vallan välineenä. Ja että taidetta on käytetty taloudellisena hyödykkeenä. Taiteen monet tehtävät limittyvät toisiinsa usein varsin monimutkaisin tavoin.

Taide voi siis olla sekä toimintaa – yhtälailla eskapismia kuin aktivismiakin – että ajattelua, itsensä kehittämistä, erilaista totuuden, viisauden tai hyvän elämän etsintää. Taide tuottaa nautintoa, taide toimii keskustelunavaajana, taiteen avulla vaikutetaan sekä tunteeseen että älyyn: se voi lisätä yhtälailla viisautta kuin toimia ilon tai surun vahvistajana. Näistä asioista voimme epäilemättä kaikki olla yhtä mieltä – ilman erityisiä poliittisia intohimoja.

Taide tuottaa vastaanottajalle yleensä jonkinasteista nautintoa, toisille jopa silloin, kun aihe tai käsittelytapa on rankka. Kun havahtuu todellisuuteen tavalla, jota ei ennen ole tajunnutkaan, voi kokemus ravistavuudessaankin olla varsin nautinnollinen ja sellaisena ikimuistoinen.


Kun nyt tunnumme elävän aikakautta, jolloin taiteen on perusteltava itseään, tehkäämme näistä perusteluista sellaisia, että asia ei jää epäselväksi. Jokainen taideteos ja taidetapahtuma on hyvä tai huono perustelu itsessään.


Varmaankin on niin, että edes yksittäinen ihminen ei aina edes osaa eritellä nautintonsa lajeja tai syitä, ja on selvää, että ihmiset nauttivat usein erilaisista asioista. Demokraattisessa yhteiskunnassa on syytä sallia muille sellaisiakin nautintoja, joista itse ei välttämättä ymmärrä mitään. Itse nautinnon ajatukseen, taiteen tuottaman nautinnon potentiaaliin, samastuminen ei kuitenkaan liene vaikeaa, koska iso osa meistä osaa itkeä nautinnollisesti Maamme-laulun soidessa urheilukilpailuissa tai jopa Vain elämää -tähtien laulaessa – usein jälkeenpäin itkien – toistensa lauluja. Jotkut itkevät oopperassa, jotkut elokuvissa tai runoa lukiessaan. Kaikki me nautimme taiteesta, kukin eri syistä ja eri tavoin.

Taiteen kyky herättää keskustelua on myös itsestään selvä asia. Usein tämä kärjistyy erilaisten kohujen yhteydessä – oli sitten kyse Hannu Salaman Juhannustansseista (1964) tai Kristian Smedsin ohjaamasta Tuntemattomasta sotilaasta (2007). Keskusteluihin osallistutaan usein jopa edes kokematta keskustelun herättämää taideteosta. Keskustelua on kohujen lisäksi kuitenkin monenlaista: moni taidekokemus elää esimerkiksi sosiaalisessa mediassa siten, että samanhenkiset ihmiset jakavat omia ”pieniä” kokemuksiaan, toisinaan melkoisen suurellakin intohimolla. Moni taiteilijakin ajattelee, että vasta teoksen herättämä keskustelu tekee teoksesta oikean taideteoksen – näin ajattelee myös moni tutkija: taide on taidetta vasta vastaanotettuna.

Taidetta voi tarkastella myös viisauden tavoitteluna. Taide antaa ilmaisumuotoja ja kieltä monelle sellaiselle asialle, joihin vaikkapa tiede tai käytännöllinen arkijärki eivät aina yllä. Ihmisille ominainen empatian kyky todentuu taiteen kautta, esimerkiksi kun samastumme tilanteisiin, jotka eivät liity suoraan arkielämäämme mutta joita taide eteemme luo. Näin voimme liikkua sekä ajassa että paikassa alueille, jotka lisäävät ymmärrystämme ja sitä kautta parhaimmillaan viisautemme määrää, kykyämme elää ihmisiksi.

Sama koskee tunne-elämäämme. Taiteen avulla voimme tutkiskella tunteidemme rekisteriä, sen alaa ja rajoja. Voimme jopa kyseenalaistaa omia tunteitamme, kun joudumme venyttämään niitä äärialueilleen. Tämän mahdollistaa nimenomaan taiteen itseisarvoinen ja omalakinen luonne: arjessamme tapahtuva rajojen kokeilu voi olla sosiaalisesti jopa vaarallista, mutta taidekokemuksen kautta kyse on kuin itselle suoritetuista laboratoriokokeiluista, jotka ovat kohtuullisen turvallisia. Voimme tarkastella tunne-elämäämme liittyviä asioita ikään kuin koemielessä, ennen kuin sovellamme niitä käytäntöön. Taide on varsin oiva väline oman tunne-elämän tutkiskelulle. Tämän me voimme tunnistaa jo lapsuuden saduista alkaen.

Taiteen kaikki mahdolliset tehtävät kietoutuvat monin tavoin toisiinsa, eikä esimerkiksi nautintoa, järkeä, viisautta ja tunnetta taiteen vastaanotossa ole mahdollista jakaa lokeroihinsa edes yksittäisen taiteen vastaanottajan kannalta. Kaikki nämä yhdessä luovat kuitenkin tehokkaan apuneuvon hyvän elämän tavoittelulle – ja se lienee miltei kaikkien ihmisten mielestä vähintäänkin yksi elämän tarkoituksista.

Taiteen tehtävien ymmärtämistä vaikeuttaa myös taiteen ja viihteen rajapinta – kummassakin on samanlaisia elementtejä: lahjakkuutta, luovaa ajattelua ja käsityötaitoa. Taiteen ja viihteen rajalinja on toisaalta jo pitkään kyseenalaistettu, vaikutteet ovat kulkeneet edestakaisin ja eroja on vaikea tehdä. Monet kokevat, että eroa ei enää varsinaisesti edes ole.

Ihmiskunnan historia jakaantuu kahdenlaisiin aikakausiin, niihin joissa taiteen asema on ollut itsestään selvä ja niihin, joina taiteen on pitänyt perustella olemassaoloaan. Taiteen ja yhteiskunnan kannalta molemmissa tilanteissa on etunsa. Kun taiteen asema on ollut itsestäänselvyys, on taide saattanut muodostua itseään toistavaksi ja laitostuneeksi. Ja vastaavasti, kun taide on joutunut perustelemaan itseään tai jopa taistelemaan olemassaolonsa puolesta, on saattanut syntyä odottamattomia mestariteoksia. Taide on aina osa elämäämme, joko juhlittuna ja kukoistavana tai pinnanalaisena ja ei-toivottuna.

Usein kuulee puhuttavan ihailevasti hirmuvallan ja taloudellisen kurimuksen keskellä työskennelleistä taiteilijoista. On totta, että taide onnistuu säilymään hengissä lähes hapettomissa oloissa. Todelliseen loistoonsa taiteellinen elämä on kuitenkin aina noussut vakaissa, vapaissa ja hyvinvoivissa valtioissa. Suomalainen taide-elämä on tällä hetkellä rikkaampaa ja monipuolisempaa kuin koskaan aikaisemmin. Tämän on mahdollistanut tasa-arvoinen, demokraattinen ja hyvinvoiva yhteiskuntamme. Mestariteoksia syntyy tuon tuostakin, vaikka huomaammekin ne mahdollisesti vasta muutamien vuosikymmenien päästä.

Taide avaa meille näköalan yhteiskuntaan ja yksilöihin sen osana. Vaikka taide on joskus monitulkintaista ja vaikeasti avautuvaa, sen viesteihin kannattaa keskittyä. Nykytodellisuus on itsessään monesti vaikeasti hahmotettavissa, samoin oma roolimme kokonaisuuden osina. Tuntemuksemme ihmisenä olemisesta eivät aina ole yksiselitteisiä ja itsellemmekään ymmärrettäviä. Taide toisaalta heijastaa ympäristöään ja toisaalta luo meille todellisuutta. Tässä prosessissa on paikkansa niin mukaansatempaaville elämyksille kuin teoreettiselle ja filosofisellekin pohdinnalle. Taiteen perimmäisenä tarkoituksena ei ole tarjota pakopaikkaa todellisuudelta vaan mahdollisuus ymmärtää ja kokea elämä syvästi ja kokonaisvaltaisesti.

Taiteella on oma merkityksensä ja traditionsa. Sitä ei voi samastaa politiikkaan, journalismiin, koulutukseen, uskontoon tai kaupankäyntiin, vaikka taiteessa on elementtejä näistä kaikista. Taide ei myöskään ole markkinointia ja pelkkien myönteisten mielikuvien rakentamista, vaan se välittää myös kriittisiä viestejä. Taide voi käsitellä vaikeitakin sosiaalisia tai henkilökohtaisia kysymyksiä, osallistuvasti, osallistavasti ja myötäelävästi. Taide voi luoda tunteen siitä, että ihmisyydessä on kyse suuresta kertomuksesta, tai se voi osoittaa että arkipäiväisissä toimissamme on kauneutta ja piileviä merkityksiä.

Taiteellisen runsauden keskellä taidetta voi erehtyä pitämään itsestäänselvyytenä. Tähän voi langeta niin rivikansalainen kuin taideinstituutiokin. Talouspäättäjien keskuudessa ovat yleistyneet kannanotot, joissa taiteen asemaa halutaan kyseenalaistaa ja rahoitusta leikata. Taidemaailmassa taas saatetaan sulkea silmät ja korvat siltä, mitä ympärillä tapahtuu. Kun nyt tunnumme elävän aikakautta, jolloin taiteen on perusteltava itseään, tehkäämme näistä perusteluista sellaisia, että asia ei jää epäselväksi. Jokainen taideteos ja taidetapahtuma on hyvä tai huono perustelu itsessään. Ja jos taiteen olemassaololle ja rahoitukselle vaaditaan perusteluja, haastettakoon tasapuolisuuden nimissä myös ne, jotka eivät taiteesta välitä, perustelemaan näkemyksensä.

Taiteen tehtävän lisäksi kannattaa myös kysyä taidepolitiikan tehtävää, sitä minkälaista taidetta me julkisin varoin haluamme tukea. Tämäkään kysymys ei ole helppo. On kuitenkin selvää, että jos viihde määritellään eskapistisen, todellisuuspakoisen nautinnon lähteeksi, jonka myötä ihminen voi hetkeksi unohtaa murheensa tai yhteiskunnalliset ongelmat, voisi tällaisen tehtävän yhteiskunnallista tukemista pitää jopa silkkana itsepetoksena. Ongelmalliseksi asian tekee historia ja ennustamisen vaikeus: olemmehan esimerkiksi nähneet, että ns. rillumarei-kulttuuri, vanhat iskelmät ja elokuvat, on nähty myöhemmin kansakunnan sielua luotaavina merkittävinä dokumentteina. Historiallinen muutos näkyy myös vaikkapa siinä, että ennen aliarvostettu sirkuskulttuuri on nykyään nostettu julkisen tuen pariin. Myös jazzista ja sarjakuvasta on tullut julkisin varoin tuettua taidetta. Epäammatillista kansanomaista luovuutta, ns. ITE-taidetta, on totuttu näkemään jo taidemuseoissa. Pitäisikö iskelmäteollisuudenkin jo saada julkista tukea? Entä heavymusiikki?

Taiteen moniin tehtäviin ja jo pelkästään sen alueen määrittelyyn liittyvää taidepoliittista pohdittavaa siis riittää.