1.

Esipuhe

R

Taiteesta puhuminen koetaan usein jopa kiusalliseksi. Miltei kaikki poliitikot – ainakin jokainen uusi kulttuuriministeri – joutuvat journalistien knoppikysymysten avulla kiusatuksi. Oliko tuo sittenkin Järnefelt eikä Edelfelt? Pidättekö kissa- vai kukkataiteesta? Milloin viimeksi kävitte teatterissa? Minkä kirjan luitte viimeksi? Onko pääministerin soveliasta esittää sormimerkkejä tehden julkista tukeaan heavybändille? Kiusallisuus johtuu siitä, että taidetta käytetään usein sivistyksen mittarina.

Taide liittyy myös aina makuarvostelmiin. Makuarvostelmat syntyvät yhteiskunnallisesti, ja niillä on taipumus muodostaa hierarkioita. Puhutaan ”hyvästä mausta”, siitä että joillakin on ”silmää”. Kulloinenkin hegemoninen, vallalla oleva, hyvä maku on kuitenkin vain koulutuksen uusintama kyky, ei kenenkään synnynnäinen ominaisuus. Demokraattisessa yhteiskunnassa kaikilla on mahdollisuus oppia samat makuarvostelmiin liittyvä asiat ja miettiä sitten niiden sopivuutta omaan elämäänsä. Joillakin on jopa valtaa tai kykyä tehdä joidenkin mielestä ”huonosta mausta” etabloitua ”hyvää makua”. Siihenkin auttaa koulutus. Emme elä sääty-yhteiskunnassa, jossa luokkien taidemaku määrittyy yhteiskunnallisen aseman mukaan.

Taide kuuluu kaikille, ja kaikilla on oltava oikeus siihen liittyviin mielipiteisiin, olivat ne sitten ”pinnallisempia” makuarvostelmia tai syvälle luotaavia kysymyksiä elämän tarkoituksesta.


Olemme myös vakuuttuneita siitä, että taiteessa ei ole kyse pohjimmiltaan harmittomasta harrastuksesta vaan ihmisenä olemisen perusasioista.


Hyvälle kulttuuripoliitikolle on lopulta melko yhdentekevää se, että erottaako hän Järnefeltin Edelfeltistä – paljon oleellisempaa on tunnistaa se rooli, mitä taide yleisemmin voi näytellä hyvän elämän etsimisessä.

Olemme vakuuttuneita siitä, että ilman vireää taide-elämää, taiteen itseisarvon tunnustamista ja ilman taiteen julkista tukea yhteiskuntamme ja kulttuurimme näivettyy.

Taloudellisesti vaikeina kausina taiteesta on usein helppo leikata, mutta tämän leikkaamisen kauaskantoisia seurauksia voi olla vaikea korjata. Tuskin Savonlinnaan perustetaan pitkään aikaan taidemuseota sen vuonna 2005 tapahtuneen lakkauttamisen jälkeen. Tätä kirjoitettaessa Jyväskylästä uutisoitiin, että Keski-Suomen alueooppera ei kykene rahapulan vuoksi esittämään alkuvuodesta 2015 kokonaista oopperaa, mitä se on tehnyt joka toinen vuosi jo parinkymmenen vuoden ajan. Kulttuurin ja taiteen paikallinen kuihtuminen tuottaa myös elinvoimaa taiteen parjatulle elitismille – sekä näivettää myös niitä alueita, joihin taiteen välinearvoilla on merkittäviä kerrannaisvaikutuksia. Savonlinnalaisen kuvataiteen ystävän ja jyväskyläläisen oopperan ystävän on matkustettava varta vasten jonnekin muualle, lähinnä pääkaupunkiseudulle, ja käytettävä siihen enemmän rahaa ja vaivaa. Vastaavasti Savonlinna ja Jyväskylä jäävät paitsi niistä matkailijoista, joille kulttuurikohteet olivat tuttuja ja rakkaita, ja vaille sitä imagoarvoa, jota paikallinen kulttuurielämä tuottaa.

Olemme myös vakuuttuneita siitä, että taiteessa ei ole kyse pohjimmiltaan harmittomasta harrastuksesta vaan ihmisenä olemisen perusasioista. Olemme tätä pohtiessamme keränneet tekstiimme joitain taiteeseen liittyviä perusasioita, teesejä ja kansalaisten puheista poimittuja yleisiä käsityksiä taiteesta ja sen luonteesta sekä kommentoineet niitä.

Helsingissä ja Hirvensalmella 20.2.2014,

 

Otso Kantokorpi,
taidekriitikko

Antti Majava,
kuvataiteilija